Ulkona sisällä
yksin yhdessä
mistä nämä paradoksit saavat voimansa?
Miksi tavoittelen aina jotakin
jonka tiedän mahdottomaksi saavuttaa?
Ehkä toivottomuus nykyisen
saa tähtiin kurkottamaan
vaikka lopputulos sattuu aina yhtä paljon.

Jokin pieni, turmeltumaton osa sisälläni
kuitenkin jaksaa uskoa huomiseen.
Sen takia polvet kestävät vielä muutaman kerran kaatua.
Mutta iho murtuu joskus
pohja pettää alta.
Mitä jälkeeni jätän
mielikuvia utuisia,
jotka unholaan jäävät.
Varjo miehestä
joka olisi jotain
voinut saavuttaa
vaan murhehti itsensä pois.
Hyötysuhde jää negatiiviseksi.